Viisumi tuli vihdoin maanantaina, ja silloin alkoi tuntua oikeasti siltä, että nyt tässä ollaan menossa. Kauhea käsien tärinä ja oksetus, hyvä kun sain mitään ruokaa pysymään sisällä. Hirvittää taas oikein vaan hirveästi! Iskä oli kovin harmissaan siitä että myönsivät viisumin, ja varmisteli että "lennäthän sie varmasti Finnairilla sitten".

Jussi sai minua riivanneen flunssan oikein korkojen kera. Pari yötä koitin saada unta justeerin vieressä, mutta lopulta oli pakko luovuttaa ja muuttaa työhuoneeseen nukkumaan. Cisse muutti myös, koska emoalusta ei näköjään voi jättää yölläkään. Pakko päästä nukkumaan jalkopäähän, muuten tulee huuto.

Huuto nousee tosin siitäkin, jos suljetaan oven taakse. Remu kunnostautui karkaamalla, ja nukkumajärjestelyjä piti taas hiukan tehdä. Ensin koitettiin lukita Nemo ja Cisse kylppärin saunaosastoon pleksioven taakse, mutta siitähän ei tullut mitään. Cisse minun kanssani työhuoneeseen, ovi kiinni ja Nemo omaan rauhaansa kylppäriin. Jussi nukkui sitten olkkarin sohvalla, ja takaovi oli raollaan. Aamuyöstä oli Cissen mielestä aika päästä ulos, ja kauhea oven rämpytys alkoi. Nukkumaanmennessä oli tosin vähän jo mekastettu ja huudettu, mutta mamin jalkopäähän oli hyvä käpertyä muutamaksi tunniksi. Remukin oli tullut omia aikojaan kotiin, joten kissat sai päästää lukkojen takaa pois. Remu meni tapansa mukaan ensimmäisenä ruokakupille... Nyt väsyttää taas kovin.

Tämän viikon yöpäivystyksen saldo on ollut yksi herätys ja yksi aamuinen hässäkkä toisen kiireellisen tiketin takia. Ja loppupäivä molemmilla kerroilla kuluikin intialaisten häsäämisiä selvitellessä. He kun olivat myös iskeneet näppinsä näihin keikkoihin, ja sohlanneet vallan vain. Ulkoistus kannattaa, ei ainakaan meiltä lopu työt... Pitää kyllä varmaan lotto laittaa, ykkösprioriteetin keikkoja tulee yöpäivystäjälle kovin harvoin. Ja minun kohdalleni niitä sattui kaksi yhdelle viikolle. Tuleekohan ensi yönä vielä yksi, ei kahta ilman kolmatta...