Viikko sitten havahduin perjantain ja lauantain välisenä yönä siihen, että vuodan hiukan verta. "Ei mitään kiirettä, mutta nyt vois lähteä synnärillä käymään" -sanoilla insinööri ylös pedistä ja laitokselle. Siellä tutkittiin ja syynättiin ja todettiin, että ei mitään hätää. Kaikki kunnossa, varmaan vaan joku pieni verisuoni katkennut supisteluista. Niin, niitä supistuksia oli siinä vaiheessa tullut suunnilleen viikon verran etenkin öisin. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua...

Lauantaina aamupäivästä alkoi supistella ns. koko rahan edestä. Sinnittelin hetken aikaa lämpimän kaurapussin kanssa, mutta noin neljän minuutin välein tuleva pirun kipeä kramppi ajoi taas laitokselle. Siellä olimme taas tutussa huoneessa tutut anturit mahan ympärillä, ja ne kipeät supistukset vaan jatkuivat. Kätilö tutki, totesi että kyllä täällä jotain tapahtuu...mutta voisit mennä kotiin vielä. "Mene vaikka kaupungille kävelylle" oli ohje ja totesin, että en muuten mene. Pääsin kuin pääsinkin osastolle 312 odottelemaan tapahtumien edistymistä. Tässä vaiheessa sain suun kautta lääkettä ja vuoron vaihtuessa akupunktiota taitavan hoitajan, ja vietin jonkun tovin (edelleen kipeiden) supistusten kanssa odotellen jotain tapahtuvaksi. Akuneulat selässä, jaloissa, käsissä ja otsassa(!) auttoivat jonkun verran, mutta olo oli kyllä kun lihamyllyn läpi aina uudestaan ja uudestaan joutuvalla paistinkappaleella.

Lopulta sain siirron alakertaan synnytysosastolle, ja tässä vaiheessa olin jo melkoisen kypsä. Taisin pyytää nuijanukutusta, jota eivät tosin antaneet. Sain ilokaasua ja lämpimiä kaurapusseja, ja istuskelin taas kiikkustuolissa supistellen, ilokaasua vedellen ja lämpimiä kaurapusseja vaihdellen. Olo oli välillä jopa ihan mukava, olin omassa pikku synnytyskuplassani hiukan humalaisen oloisena. Ei tehnyt mieli liikkua mihinkään, mutta pakkohan se oli epiduraalia varten siirtyä sängylle. Tämä laukaisi sivumennen sanoen hemmetin kipeän supistuksen.

"Eihän tätä kestä selvinpäin"

 

Epiduraalin jälkeen tilanne rauhoittui vähän liikaakin. Homma pysähtyi kun seinään, ja seuraavaksi laitettiin oksitosiinitippa. Kaiken kukkuraksi yövuoroon tuli kätilöksi entinen naapuri Länsikylästä! Ei ollakaan nähty vissiin sitten 80-luvun, ja tilanne oli lievästi sanottuna hämmentävä. Lapsina leikittiin kaiket päivät yhdessä ja juoksenneltiin pitkin peltoja, ja nyt yht'äkkiä oltiin aikuisia ja ammattimaisia. Jenni ei harmillisesti vaan päässyt hoitamaan tätä synnytystä, sillä mikään ei edennyt mihinkään. Sektiosta puhuttiin, ja aamuyöstä jätettiin epiduraali ja oksitosiini pois. Jälleennäkeminen supistusten kanssa ei ollut mukava, mutta ilmeisesti no pain no gain pätee tässäkin. Jenni tuli valmistelemaan sektioon ja mietti, että no hänpä vielä tarkistaa tilanteen. Hurrah, homma oli edennyt, kohdunsuu auennut lisää ja lapsonen laskeutunut! Sektio unohdettiin, sain taas lääkitystä ja vielä lisäbonuksena jonkun ylimääräisen kivunlievittäjän. Tämä teki alapäästä aivan täysin tunnottoman, mikä ei välttämättä ollut ihan hyvä asia. En nimittäin tuntenut supistuksia enää lainkaan, ja ponnistamisen ajankohtaa piti hiukan arvailla. Ponnistelin hetken aikaa, jonka jälkeen lääkäri tuli imukuppivempeleen kanssa huoneeseen. Ja toi matkassaan legioonan muuta porukkaa, joiden tehtävä jäi ainakin minulle hiukan epäselväksi. No ihan sama, kunhan vauva saadaan ulos, ja niinhän se saatiinkin. Imukuppiin turvautumisen syyksi paljastui huolestuttavat muutokset vauvan sydänäänissä. Tässä vaiheessa antureita, mittareita, kanyyleja ja letkuja tuntui olevan ihan joka paikassa.

Uunituore ihminen

 

Vaatteet yllä, ja nyt pitäisi ruokaa saada?

Tyttö oli 54 cm pitkä ja painoi 3590 grammaa, ja syntyi suunnuntaina aamupäivällä klo 11:40. Ja repi hiukan paikkoja tullessaan niin, että nyt on tikkejä hyvinkin intiimeissä paikoissa. Kaiken kaikkiaan hommaan meni noin vuorokausi, ja jälkeenpäin ajatellen se epiduraali olisi voinut odotella hiukan. Siinä vaiheessa kun se laitettiin (myöhään iltapäivällä), olin tosin jo supistellut täysillä aamuyhdeksästä lähtien, ja takki oli aika tyhjä. Mikä tahansa helpotus olisi siinä vaiheessa kelvannut, vaikka se nuijanukutuskin. Lisäksi vauva piti päätään yöllä perin merkillisessä asennossa, eikä tästä(kään) syystä päässyt laskeutumaan kunnolla. Parit kunnon (kipeät) supistukset ilmeisesti korjasi tilanteen viime tingassa, eikä siihen sektioon tarvinnut ryhtyä.

Kotiin päästiin torstaina, kaikenlaisten maitokriisien ja hermoilun jälkeen. Nyt onkin edessä tutustuminen tänne muuttaneeseen uuteen ihmiseen.

 

"Rastapussi" on sama, jossa Jussi tuotiin synnäriltä kotiin. Yllä myös mummin kutomat potkarit ja pipo.