Eilinen päivä meni vieläkin puolihorroksessa, ja iltapäivällä pakenimme Marian kanssa hiukan aikaisemmin käydäksemme silkkimarketista hakemassa viikonlopun kylpyläreissua ajatellen hiukan isompaa laukkua. Itselläni ei täällä ole kun iso matkalaukku ja käsimatkatavaroita kuskannut läppärilaukku. Täällä ei enää ole niin tuskaisan kuuma, joten kävelymatkalla tinkimähelvettiin ei menehdy, ja sitä jaksaa inttää pikkuihmisten kanssa. Laukku, pari paitaa ja äkkiä ulos koko paikasta oli suunnitelma...mutta toisin kävi.

Silkkimarketin myyjät tuntuvat seonneen täysin olympialaisten jälkeen. Alakerrassa käytiin melkein käsiksi kun tarjottiin laukkua ja kenkää, ja pyydetty hinta oli jotain aivan posketonta. Hillitön tinkaaminen piti käydä ennenkun hinnan sai edes jokseenkin kohtuulliseksi, ja välillä ei suostuttu edes myymään (meidän mielestämme) oikeaan hintaan. Typerät jenkkituristit maksavat miltei mitä tahansa, joten on kannattavampaa lähettää penseä suomalaiskaksikko matkoihinsa ja odottaa parempaa uhria kun myydä "alihintaan" mitään. Marian ostamasta repusta koitettiin nyhtää yli tuhatta rämpylää! Miltei samanlainen laukku kuitenkin maksoi Lontoossa parikymmentä euroa (parisataa yuania), joten melko astronomisia hintoja yritettiin nyhtää.

Yläkerrassa meno oli vielä hullumpaa. Marian tingatessa haahuilin käytävällä, ja viereisen myymälän tytskä nappasi kädestä kiinni ja kiskoi väkipakolla takkeja katsomaan. Pakittaessani ulos tarttui seuraavan myymälän tyyppi toiseen käsivarteen, ja hetken aikaa käytiin kaikki kaikkia vastaan -vetokisa. En kehdannut väkivaltaiseksi alkaa, joten liu'uin jälkimmäisen kiskojan perässä farkkuja katsomaan, ja ennenkun tajusin mitään oli mittanauhalla otettu vyötäröstä ja kintusta mitat. Tämän jälkeen sain kouraani farkut....ja myyjä ryhtyi tinkimään itsensä kanssa! Hän otti laskimen esille, naputteli siihen hinnan (aivan törkeän), ja tiputti sitä kerta toisensa jälkeen hokien "I want to sell you jeans!". Välillä lykkäsin farkut takaisin myyjälle ja sanoin että en tarvitse nyt tällaisia, mutta pökät lyötiin takaisin kouraan ja myyjä jatkoi itsensä kanssa neuvottelua. En siis sanonut itse sanaakaan hinnasta, totesin vain että minä menen nyt. Lopulta maksoin päästäkseni koko tilanteesta pois, ja köyhdyin siinä noin kahdeksan euroa. Farkut istuvat päälle kuin hanska, joten ei huono kauppa. Mitähän ylläreitä ensimmäinen pesukerta mahtaakaan tuoda...

Viimein jo päätettyämme lähteä sattui silmiin pari mukavan näköistä villatakkia (täällä on talvella kuulemma oikeasti kylmä), ja niitä sitten sovittelemaan. Kaksi pientä nuorta myyjätyttöä esittivät taas aivan älyvapaan hinnan, ja tinkiminen alkoi. Marian uusi reppu oli panttivankina toisen myyjän takana, joten poiskaan emme päässeet. Kaivauduimme siis asemiin ja pysyimme järkähtämättömästi omassa hinnassamme. Lopulta kumarruin panttivankiaan vartioivan pygmin yli nappaamaan repun ja teimme lähtöä, ja yllättäen silloin tarjoamamme hinta sopikin heille. Näytös ei vielä kuitenkaan päättynyt - annettuamme rahat emme saaneetkaan käsiimme kahta villatakkia, vaan vaatimuksen saada jätskiä. Ice cream! Want Ice cream! Tytöt vaativat meitä ostamaan heille jätskit, ja ryytyneenä kaikesta olin jo käsi ojossa vaatimassa rahojani takaisin. Maria lupasi tuoda pinssin, ja pääsimme kuin pääsimmekin saaliinemme ulos.

Vetäydyimme Take 5 -paikkaan ottaman pienet oluet ja vähän murkinaa, ja käpsyttelimme kotia kohti. Ruokakaupassa piti vielä poiketa, emmekä hoksanneet yhtään miten paljon kello siinä vaiheessa jo oli. Olimme teehyllyn ääressä yrittäen selvittää mökinkuvista mitä mikäkin on, kun kaupantäti tuli läpsyttelemään käsiään ja huutamaan "close! close!". Kassan kautta ulos ja toteamus, että kellohan onkin jo 22 paikallista aikaa.

Aamulla kysäisin Lululta että onkos mahdollisesti täälläpäin olemassa jotain lievitystä polvivaivaisten tuskiin. Remontoitu polvi oli taas hiukan äksyllä päällä (varmaan sekin hermostui eilen silkkimarketin hulabaloon päälle), ja jotain rohtoa olisi kiva olla. Iskällä on sama homma neljäkymmentä vuotta vanhemmissa nivelissään, ja hän pyyteli tuomaan jotain paikallista poppamiesten kamaa jos vain löytyy. Työterveyshuoltoon siis, ja pääsin samantien lääkärin puheille.

Kielimuuri oli melko korkea, mutta elekielellä ja kynän ja paperin avulla päästiin yhteisymmärrykseen. Tohtorisrouva pyysi näyttämään polvea, tökki sitä hetken ja kyseli sille tehdyistä operaatioista (arpia kun on). Rustopehmentymä on varmasti niin hankala kääntää ettei mitään määrää, joten totesin että olisi nivelrikko (arthrosis), ja polvi hiukan kipuilee ja turpoilee. Tuo pehmentymähän johtaa joka tapauksessa jonkun asteen nivelrikkoon... Täti vastasi kyselemällä jotain arthritis (niveltulehdus) -diagnoosista, ja vastasin että eikun arthroooooooosis. Lisää polven tökkimistä, kyselyjä sen kunnosta ja syödyistä lääkkeistä ja paperin täyttelyä. Täältä ei löydy sitä lääkettä mitä suomalainen tohtori määräsi, mutta sain kouraani tiibetiläisiä kivunlievityslaastareita. Kirkkaankeltaisessa paketissa on 9 x 12 sentin kokoisia lappusia, ja ainoat englanninkieliset sanat ovat "pain eliminating plaster". Mikä ei tapa se vahvistaa, sanotaan, joten täytyyhän näitä kokeilla. Kietaisen yhden koipeeni heti kun kotiin pääsen ja katson mitä tapahtuu.

kiinalainen_rohto.jpg