Viikon töissäolon jälkeen tuntuu, kun sieltä ei olisi pois ollutkaan. Sama rumba jatkuu, ja lievää motivaatio-ongelmaa on ollut havaittavissa. Ei vähintään sen takia, että herääminen klo 6:15 tekee erittäin tiukkaa. Lomalla tuli keikuttua valveilla myöhään ja vedeltyä sikeitä hyvinkin pitkään, nyt pitää taas palata ruotuun. Do not want! 

Loman viimeinen viikko meni Saksassa, tarkemmin sanottuna Nürburgringillä. Possuklubi järjesti vuosittaisen reissun radalle, ja me olimme tällä kertaa mukana. Tosin vääränmerkkisellä autolla. Oma Porsche on edelleen ns. mäkiauto-moodissa, joten lähdimme Passatilla. Alkaahan sekin P:llä, ja on samaa konsernia nykyään, joten ei tuo nyt niin valtaisa tyylirikko ollut... Possut (ja passatti) rahtilaivaan, hillittömän merenkäynnin (hyvä kun sängyssä pysyin!) tahdissa Travemündeen ja siitä reilu kuusisataa kilometriä öistä sateista autobaanaa kohti Nurburgia. Jussi ajoi tämän siirtymän, enkä kadehdi yhtään. Hupaisaa oli se, että tapasimme muita saman porukan autokuntia siellä täällä. Yksi oli tankkaamassa samalle huoltsikalle johon kurvasimme, toiset ampaisivat rampilta peräämme. "Tää on ihan liian pieni maa".

"Ai miten niin laukkua ei saa kiinni?"

 

Määki lähden!

Matkaan mahtui kaikenlaista kommellusta. Kuten esimerkiksi se, että Stuttgartissa Porsche-museeon yrittäessämme ajoimme ensin hiukan harhaan, sen jälkeen meinasi tulla uusi harha-ajo mutta takapenkin naiskööri huudahti kauniin harmonisesti "mee oikeelle!", ja tämän jälkeen teimme pari kunniakierrosta museon edessä olevassa liikenneympyrässä. Lähdimme kolmen auton letkana, ja ne pari muuta olivat jo museolla, ja sieltä huidoskelivat meitä oikeaan osoitteeseen. Itse museo oli hieno, ja ehdottomasti käymisen arvoinen.

Itse Nürburgring koostuu kahdesta osasta. Nord- ja Südschleife, ja näistä jälkimmäinen on se telkkarista tuttu formularata. Formuloilla ajettiin aikaisemmin Nordschleifellä, mutta Niki Laudan päästyä miltei hengestään se julistettiin liian vaaralliseksi. Nykyään siellä siis ajelevat siviilit, autofirmojen testaajat ja moottoripyöräilijät. Viimeksimainittuja kuolee joka vuosi "ku kärpäsiä", enkä yhtään ihmettele - korkeuseroja, epätasaista asfalttia, liukkaita kohtia ja ties mitä on radalla niin, että rangaistus lepsuilusta seuraa heti. Ja kyllä siellä hyvin helposti pääsee autollakin hengestään.

Passatilla emme radalle sentään menneet, vaan vuokrasimme rent-a-racecar -firmasta pienen kiukkuisen kinnerin. Suzuki Swift 130:ne hevosvoimineen oli oiva menopeli ensikertalaisille - sillä ei päässyt ylikovaa, mutta ei sillä jalkoihinkaan jäänyt. Kinneri oli äärimmäisen hauska, ja ekan ajokerran jälkeen parkkeerasin kädet täristen, adrenaliini suonissa kohisten. Lisää, lisää! Muutama kierros myöhemmin totesin, että rataa täytyy harjoitella ihan oikeasti ennenkun siellä uskaltaa kovaa ajaa. Jos Ahvenisto hirvittää, niin Nordschleife on kauhua potenssiin sata.

Keli oli sateinen ja kalsa, mutta ei se paljoa tahtia haitannut. Muutama spinnasi, pysyen kuitenkin radalla, ja tällä kertaa yksi Porsche uuvahti kesken ajon. Onneksi peltiä tai henkilöitä ei mennyt ryppyyn, ja Harri olikin loppureissun matkustajana. Hän tuli meidän kyydissämme takaisin satamaan, ja toinen apukuski oli kieltämättä mukava asia. Ajoin itse viimeisen pätkän, ja vapaan nopeuden bahnalla tuli testattua kiesin huippunopeus. Tehtaan mukaan passatti kulkee 188 km/h, mutta onnistuin saamaan GPS:ään 193 km/h...eikä ollut edes alamäki!

Reissusta jäi muistoksi hillitön hinku saada kellotettua jonkunlainen säädyllinen aika Nordschleifellä, ylirasittuneet naurulihakset ja iso kasa tuomisia eläintarhan hoitajille. Myös uunituoreella kummipojalla on nyt hiukan racing-aiheista potkupukua ja hieno uusi pipo! 

Muille radoille on hiukan matkaa

 

Sadetta pukkaa
 

 

Kaatosade ja harvinaisen tyhjä Nordschleifen parkkis