Kuntosalilla pieni ylipirteä nemesis teki taas uuden ohjelman, ja sitä piti tietysti kokeilla. Kaksiosaisen ohjelman ensimmäisen osan jälkeen oli iso kasa lihaksia kipeänä. Eritoten sellaisia, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Toivuttuani tästä kävin tekemässä toisen osan, ja taas kärsitään. Eri lihakset huutavat tosin nyt, mutta yhtä lailla liikkuminen on kivuliasta. Tämä on nyt kai sitten endorfiinikrapula, eikä tästäkään kankkusesta pääse eroon säädyllisessä ajassa. Kävin eilen salilla, tänään on kipu ja tuska, eli huomenna on tuplanäiverrys ja voihke. Kaikkea se masokismi teettää...

Itseni kipeyttämisen lisäksi olen lenkkeillyt, ja lauantai-iltana olikin jännitysmomenttia kerrakseen. Juoksentelin tyytyväisenä jossain keskellä Orikedon ei-mitään, ja ihmettelin että mikäs tuolla edessä oikein tapahtuu. Ilman rillejä en nähnyt kunnolla, mutta näytti siltä, että pari äijää siellä hoippuu koko tien leveydeltä. No rokkenrol, tässä sitä ollaan pimeällä peltotiellä ihan yksin, ja ties mitä huumeveikkoja sieltä taapertaa vastaan, tuumasin. Pidensin hiukan askelta ja valmistauduin pikaraviin, kun toinen ukoista keksi huutaa "Moiii! Serotoniin ja oksitosiinin [jotain jotain ja jotain]". Mitä ihmettä, niidenhän piti käydä kimppuun eikä huudella sivistyssanoja! Jatkoin matkaani naureskellen ja päätäni pudistellen, kunnes pinna kiristyi tekniikan takia taas. GPS oli jo aikaisemmin päättänyt olla mittaamatta matkaa, ja nyt iPod simahti kesken lenkin.