Perjantaina oli kotitoimistopäivä, ja teimme Lulun kanssa lounasaikaan pienen kävelylenkin. Ostimme katukeittiöstä bao zi -nimisiä nyyttejä, ja söin omani hyvällä ruokahalulla. Naminami, näitä pitää saada lisää. Illalla olikin sitten vuorossa paikalliseen grillipaikkaan meno, ja täällä ne eroavat meikäläisten vastaavista siten, että pöytään tilatut eväät grillataan siinä paikassa. Vähän niinkuin hot pot, mutta potin tilalla on hiiliä ja niiden päällä ritilä. Illan teema oli Santerin läksiäiset, sillä huomenna yksi on joukosta poissa. Santeri lähtee pariksi kuukaudeksi Chengduun, mutta ei hätää - porukka vahvistui kolmen kuukauden komennuksella olevalla Pasilla.

Hiukan järeämpää kamaa kun kotimaiset grillihiilet
hiilet.jpg

Lauantaipäivä alkoi hektisissä merkeissä, koska pommiin nukkuneen Santerin Pekingiin jäävät tavarat piti saada minun asuntooni väliaikaissäilytykseen. Ukko taksiin ja kohti lentokenttää, ja raahailin kamoja siinä omaan luukkuuni sitten. Lanson placen epäluuloinen respaukkeli tuli ilmeisesti varmistamaan, etten raahaa esimerkiksi jääkaappia matkassani ja naureskelin, kun hintelä ukkeli hinasi itsensä painoista kapsäkkiä pitkin käytävää. Itepähän halusi auttaa...

Lähdimme siitä porukalla kohti Fragrant Hills -nimistä paikkaa. Kaikkien oppaiden mukaan täällä on hieno ruska, ja muutenkin komean näköistä. Kolmen vartin tuubimatka ja hillittömässä ruuhkassa talsiminen pistivät miettimään reissun järkevyyttä. Edellisiltana myöhään Take5:ssä viihtynyt Nikke varsinkin pyysi muistuttamaan syytä, joka meidät paikalle toi. Itse kysyin samaa siinä vaiheessa kun tajusin, että nyppylä on melko korkea. Ja sinne ylös pääsee joko cable carilla tai rappusia pitkin. Cable car oli käytännössä tuolihissi, jonka kyydissä istuttiin kahden ihmisen voimin ja joka tarjosi kuusitoista minuuttia silkkaa kauhua. Nyppylä ei ole kuin "vain" reilun neljänsadan metrin korkuinen, mutta hissin kyydissä tieto ei lohduttanut yhtään. Vielä kun vuorella ujeltava tuuli tarttui hissiin ja heilutti koria, oli todella lähellä etten saanut täysimittaista paniikki-hyperventilaatio-itku-mitälie -kohtausta. Tosin istuin osan matkasta silmät kiinni. Vehkeessä oli kuulemma tuplavarmistus, kaksi kaapelia. Sekään ei lohduttanut.

"Double safety" my ass, missä se toinen vaijeri muka on!
cable_car.jpg

Ylös päästiin kunnialla, tosin koivet oli hetken aikaa aladobia. Ylhäällä tuuli tosi navakasti, ja pelkässä college-takissa liikkeellä ollut Seppo paleli taatusti. Olin onneksi tajunnut ottaa tuulenpitävän takin, ja vielä sen kaveriksi collegetakin. Niille oli nyt toisaan käyttöä, sillä se nyt olisi puuttunut että jalat olisivat tärisseet kylmästäkin. Alas oli nimittäin pitkä matka, ja vaihtoehtoja tasan kaksi. Rappuset tai se sama helvetinmasiina jolla tultiin ylös. Rappusia kohti siis, ja Nikken riemuksi pitelin ensialkuun Lulua kädestä. Ihan kun hyttysen kokoinen nainen saisi jotenkin estettyä seitsemääkymmentä kiloa tipahtamasta... Jossain vaiheessa rappuset jyrkkenivät radikaalisti, mutta niiden viereen oli ystävällisesti rakennettu rautakaide. Kaiteen olemassaolo teki laskeutumisesta siedettävää, eikä edes lihaksissa tuntunut kauheasti. Toinen polvi kipeytyi, mutta se nyt oli odotettavissa. Ja siitä ruskasta ei näkynyt jälkeäkään.

Kävelimme ruuhkassa takaisin taksien luo, ja suuntasimme kohti keskustaa. Muut menivät syömään, itse lähdin takaisin kotia kohti elpymään hetkeksi. Kasper oli lentänyt kotimaasta tänne työreissulle, ja lupasin viedä hänet syömään illalla. Käväisimme Take5:ssä, ja jetlaginen Kasper tutustui pikaisesti Silk Marketiin.
 
Paluumatkalla oli takapenkillä kovin hiljaista
uniset_ukot.jpg

Sunnuntaina oli vuorossa muurireissu, johon oli yhdistettynä reissut Ming tombs ja jade factory -nimisiin paikkoihin. Hyperkatiivinen opas johdatti retkueen (13 henkeä) pikaisesti hautapaikan läpi, kertoen värikkäästi bussissa ja paikan päällä Ming-dynastian, muurin, hautojen ja ylipäänsä Kiinan historiasta. Jadepaikassa piskuinen professoristäti kierrätti meidät taas pikaisesti esineistön läpi, kertoen muun muuassa miten erottaa aidon jaden marmorista tai lasista. Tämän jälkeen olikin ns. vapaata seurustelua, mikä tarkoitti lähinnä paikan ostostarjontaan tutustumista. Sama homma oli lounaspaikassa, aikaa oli varattu ruhtinaallisesti mutta se johtui ilmeisesti siitä, että ravintola sattui sijaitsemaan Friendship storessa. Lounaalle mentäessä opas näytti meille miten koristeltuja kupariastioita tehdään, mikä oli sinänsä ihan mielenkiintoista. Yhden keskikokoisen vaasin väsääminen vaatii pari viikkoa käsityötä.

Pääsimme muurille, ja porukka lähti kiipeämään. Pääsimme sitä ennen ryhmäkuvan, joka liitetään muurista kertovaan kirjaan, jonka saa ostaa nimelliseen sadan yuanin hintaan. Rahat pois turisteilta, rokkenrol... Huomasin, että paikassa ei taaskaan ole kaiteita, ja muuri menee melko korkealla. Mitta oli täynnä korkeita paikkoja, ja jäinkin suosiolla hiukan alemmas kuvaamaan. Kasper saapasteli kohti yläilmoja, ja laskeuduin jalat täristen naurettavan matalalta vielä matalammalle. Mietiskelin siinä samalla, että mikähän hitto näissä korkeissa paikoissa oikein niin kauheaa sitten on.

Ilmeisesti pelon määrä per nenä on jotenkin vakio. En pelkää vauhtia, kuolemaa, kipua (omaa), ötököitä, käärmeitä tai muita juttuja, joita yleensä kammotaan. Koko näille varattu pelkokiintiö on ilmeisesti sitten kasaantunut korkeat paikat -laatikkoon. Ennen hermostutti hiukan jos esimerkiksi Jussi ajeli mielestäni turhan vauhdikkaasti...mutta päästyäni itse Porschen rattiin ja radalle on tämä pelko tiessään. Samalla tuntuu siltä, että vuosien mittaan on korkeiden paikkojen kammo vain lisääntynyt. Onneksi kauhun saa nykyään pidettyä jotenkin kurissa, eikä halvaannuttava pelko enää tee ihan toimintakyvyttömäksi. Ehkä pitäisi oppia jotenkin luottamaan omiin jalkoihinsa. Kaide, jossa roikkua on nimittäin aivan ehdoton edellytys missään korkealla olemiselle. Tai nuijanukutus.

Badaling ja noin miljoona kiinalaista
badaling.jpg

Muurilla, sen ympärillä ja vieressä oli kaikenlaisia myymälöitä, ja turisteilta nyhdettiin häpeämättömästi kaikki yuanit mitä vaan irti lähtee. Kaikkea mainostetaan aitona ja uniikkina, vaikka myynnissä on täsmälleen sama kama mitä esimerkiksi Silk Marketista löytyy. Ja ihan satavarmasti siellä on yhtä epäaitoa kamaa kun muurin tyrkyttämöissä. Jadetehdas lienee reissun ainoa paikka, josta saa aitoa tavaraa. Siellä tosin hinnatkin olivat hulppeat, eikä niistä tingitty.

"Aitoa kahvia", just joo...
butik.jpg

Viikonlopun yliannostuksen kruunasi se, että bussi ei tyrmistyksekseni lähtenytkään takaisinpäin samaa moottoritietä pitkin, vaan huristeli (turhan korkealla olevaa) serpenttiinitietä pitkin. Kuskilla oli lisäksi jonkunlaisia harhaluuloja kaluston kunnosta, sillä hän paineli alustaan ja jousitukseen nähden paikoitellen aivan liian kovaa. Yksikin reippaampi väistöliike, ja kumossa oltaisiin oltu.