Aatonaattona keli näytti kirkkaalta, ja päätinkin häippästä korkeanpaikankammoa uhmaten China Central Television -torniin maisemia katselemaan. Loputtoman tuntuisen metromatkan ja hetken harhailun (onneksi sitä tornia ei ole mitenkään vaikea havaita..) jälkeen ampaisin hissillä yläilmoihin. Ja totesin, että koko perhanan kaupunki on taas verhoutunut smogivaippaan. Paska. Maanpinnalla keli näytti kirkkaalta, mutta eipäs se vaan ollutkaan. Maisemat olisivat hienot, ja tornista näkisi aina Linnunpesälle asti, mutta tuona päivänä oli turha etsiä mitään WTC-torneja (Pekingin korkein rakennus, tuossa parinsadan metrin päässä kodista) tai muita maamerkkejä. Pääsin sentään vihdoin talsimaan Tian'anmenin aukiolle ilman, että on niin kuuma että sinne sulaa, paikka on täpötäynnä tai kokonaan aidattu jonkun ministerisdelegaation takia.

Vain yksi "hello, where are you from" -taiteilija uskaltantui tyrkyttämään taidettaan, mutta sitäkin enemmän "can I take picture with you" -tyyppejä oli liikkeellä. Taidan olla nyt sitten ikuistettuna aika moneen valokuva-albumiin. "Katsokaa, tässä Deng on kikkarapäisen hujopin kanssa. Se oli jostain Finlandiasta, tai jotain".

Jouluaatto valkeni kaikkea muuta kun perinteisen vesisateisena ja synkkänä, ja olimme Helin kanssa sopineet reissusta Dongyuen temppeliin. Se sijaitsee näppärästi kävelymatkan päässä, ja ihmettelimme kovasti eri "department"-nimellä kulkevia huoneita, joissa oli patsaita kuvaamassa kyseisen osaston toimintaa. On siinä mielikuvitus laukannut, kun näitä on väsätty... Nykyajan kiinalaisten touhussa ei kyllä ole tietoakaan näiden eri departmentien paheksumista jutuista. Kaikkea haalitaan, kaikkea halutaan ja kaikista hyödytään häpemättömästi. Etenkin näin jouluna huomaa eron meikäläisten ja heikäläisten tapaan toimia ja ajatella. Kiinalaisten mielestä lienee käsittämätöntä, että joku haluaa rahoittua ja olla vaan jouluna suurella porukalla ravintolassa melskaamisen sijasta. Tai että joku voi viihtyä vallan hyvin ihan omissa oloissaan.


Xidanin aseman yhteydessä on hillitön ostoskeskus, ja sinne piti tietysti kulutusjuhlan kunniaksi päästä. Paikassa myytiin muun muuassa Instant Snow -tölkkejä. Lisää vain vesi ja voilá, käsissäsi on lumipallo. Heli päätti laittaa omansa Take5:n jouluillallisen kutsussa mainituksi pikkulahjaksi, mutta itse vaalin omaani ja lykkäsin yhden Lindan tuomista Fazerin suklaalevyistä pakettiin. Naureskelimme, että saamme tietysti kuitenkin toistemme lahjat, mutta ennustus toteutui vain puoliksi. Minulla on nyt kaksi tölkkiä pikalunta.


Take5:ssä oli tarjolla perinteisiä jouluruokia laatikkoineen ja kinkkuineen. Lohi maistui pitkästä aikaa tosi hyvältä, ja glögi oli edelleen yhtä tujua. Helin työtuttu Juha-Matti oli poikiensa kanssa paikalla, ja söimme vähemmän hartaissa mutta sitäkin hauskemmissa tunnelmissa. Pojat, Aapeli ja Pietari, herättävät taatusti huomiota paikallisväestön joukossa pitkine vaaleine hiuksineen. Muistelen edelleen sitä lokakuun ensimmäisen viikon (paikallinen lomaviikko, landelta tullaan kaupunkiin nähtävyyksiä ihmettelemään) tuijottelua ja osoittelua. Minkähänlaista mahtaisi olla, jos samanlainen touhu jatkuisi päivästä toiseen?


Helin joululahja itselleen oli pink mojito, ja sen ollessa mojitoksi hiukan outo tilattiin frozen margarita. Jälkimmäinen ei ollut margaritaa nähnytkään, ja olin aivan tyytyväinen omaan lahjaani. 2 cl Laphroaig-viskiä maksoi hirmuiset 90 rämpylää, mutta maistui tosi hyvälle. Joulupukki kävi vaatimassa laulua ja juotavaa, eli jotain perinteistäkin oli tässä muovikuusijuhlassa. Lopulta kaikki lähtivät tahoilleen, sillä seuraava päivä on normaali työpäivä täällä. Sytyttelin kotona kynttilöitä, join joulun kunniaksi lasillisen punaviiniä ja mietin menneitä. Ja sitä, että tämä olisi ollut ensimmäinen joulu Cissen kanssa, mutta missaan nyt herra kinkkurosvon joulutunnelmat täysin. Snif. Täytyy tammikuussa pitää oma joulu glögeineen.