Eilen osallistuimme siis Beijing hikers -porukan järjestämälle vaellukselle. Kuljetus sinne ja takaisin tapahtui jo parhaat päivänsä nähneellä bussilla, joka oli mitoitettu paikallisväestölle. Itselläni oli suuria vaikeuksia mahtua koipineni penkille, joten tulomatkan ajaksi röhnötinkin kahdella penkillä poikittain. Reissun päätteeksi ajoitetun lisälenkin tekeviä odotellessa otimme muutaman väsyneen vaeltajan kanssa pienet torkut, ja nykäisin nauhalla niputetun verhon suojaamaan auringolta. Kun myöhemmin ajattelin niputtaa verhon takaisin nähdäkseni maisemia, huomasin ettei se niin vain onnistunutkaan. Nauhanpätkät oli joskus saanut yhdistettyä tarranauhalla, mutta ne olivat irronneet jossain vaiheessa. Oliko tilalle mahdettu ommella uusia, tai kenties jopa vaihtaa tarranauha neppariksi? Ei. Puuttuva tarranauha oli korvattu PURUKUMILLA. Olin niin vaelluksen ja kaiken uuvuttama, että hymähdin vain alistuneena ja yritin saada purkkaviritelmän toimimaan. Kyllähän se piti verhon kurissa, ainakin hetken aikaa. Uskomatonta..

Lähtö vaellukselle tapahtui siis aamukahdeksalta Lido-hotellilta, ja bussissa saimme kuulla mitä tuleman pitää. Huristelimme ihmetellen vuorenseinämään maalattua hillittömän kokoista olympialogoa ja vaaleanpunaista jättimäistä buddha-merkkiä. Noin puolentoista tunnin ahtaassa penkissä istumisen jälkeen olimme perillä, ja reissun toinen moderni vessa houkutteli. Edessä oli kymmenen kilometriä talsimista, ja seuraava vesiklosetti olisi reissun päätepisteessä.

Heti ensimmäiseksi oli edessä reilun puolen tunnin nousu ensimmäiselle tornille. Rappusten, vaikka kuinka loivien, kiipeäminen auringonpaahteessa pisti pohjelihakset huutamaan leipää, ja lätsä täytyi kiireellä asentaa päähän. Olin tulomatkalla harmitellut, kun toinen pitkähihainen jäi kotiin, ja mukana oli vain t-paita ja takki. No vieläkin vähemmällä vaatetuksella olisi pärjännyt, ja katselin kateellisena hihattomissa paidoissa talsivia kanssavaeltajia. Onneksi olin äkännyt pakata caprit mukaan, ja vaihdoin salamannopeasti pitkät housut hiukan ilmavampiin ensimmäisen levähdyspaikan kohdalla.

Jutustelimme Pekingissä asuvan, englanninkieltä opettavan naisen kanssa siinä kivutessamme, ja ihmettelimme maisemia. Välillä mentiin muurinvierustaa pitkin pusikossa, sillä muuri oli siltä kohdalta niin rapistunut että sen päälle ei ollut asiaa. Korkeanpaikankammo ei (ihme kyllä) oirelehtinut yhtään, vaikka keikuimme melko korkealla. Arvuuttelimme mitkä lihakset ovat seuraavana (ja sitä seuraavana) päivänä kipeät, ja ryystimme vettä ja urkkajuomaa. Ilma oli mitä mainioin, ja saavutimme ennen pitkää reissun korkeimman kohdan. Täällä oli vihollisen ilmestyessä sytytetty merkkituli, jonka väri ja määrä riippuivat vihollisen määrästä. Osa uskalikoista oli jatkanut tästä vielä läheiselle kielekkeelle, ja katselin kauhuissani miten siellä istuskeltiin aivan kallionreunalla. Itselleni riitti maisemien ihailu tornin luota, siellä oli sentään rautakaiteet. Istuskelimme hetken, söimme eväitä ja otimme kuvia...ja sitten olikin aika lähteä takaisin. Ohjeessa ja vaelluksen kuvauksessa oli mainittu "narrow and steep", mutta reitti ei kyllä ollut missään nimessä kapea ja jyrkkä. Piirretyn reissukuvauksen mukaan paluu tapahtui samaa reittiä pitkin, mutta länkkäriä huijattiin taas.

Onneksi en ollut loikkinut eväitään syövien ihmisten ohi katsomaan, mitä tornin toisella puolella on. Porukka suunnisti nimittäin sinne, ja heti ensimmäisenä oli vastassa aivan järjettömän kauhistuttavat rautarappuset. Jyrkät ja pienet askelmat veivät suoraan kohti rotkoa vain kääntyäkseen oikealle kohti seuraavaa tyhjyyttä. Voi hyvänen aika sentään, korkeanpaikankammoinen joutui sitten tällaisen paikan eteen. En jäänyt miettimään tai kauhistelemaan, vaan nappasin tukevasti molemmin käsin kaiteista (ruosteisista!) kiinni, koitin olla ajattelematta kiinalaisen rakennustaidon laatua ja rupesin laskeutumaan. Pääsin jalat täristen lopulta rappusista eroon ja tukevalle kalliolle, vain huomatakseni, että edessä oli lisää jyrkkiä ja kapeita rappusia. Rautaisten sijasta nämä olivat kallioon hakattuja. Tällä kertaa ei onneksi edessä ollut hillitöntä rotkoa, mutta ei se tehnyt asiaa yhtään helpommaksi. Välillä mentiin melkein pystysuoria, kapeassa kanjonissa olevia rappusia pitkin. Onneksi pahimmissa paikoissa oli rautakaide (ruosteinen!), josta pidin henkeni hädässä kiinni. Paniikki yritti hiipiä kimppuun, mutta keskityin vain astumaan seuraavalle rappuselle. TÄMÄ oli siis sitä narrow and steep -osastoa, ja sitä riittikin koko rahan edestä.

Kauhurappuset näyttävät tukevammilta etäältä katsottuna... (kuva BJ hikersien sivulta)
Round_Tower_%281%29.JPG

Lopulta reitti muuttui järkyttävästä siedettäväksi, ja sitten mukavaksi. Laskeutuessamme pysähdyimme välillä ihmettelemään rukoilijasirkkaa, päällekkäin könöttäviä hepokatteja tai järjettömän kokoisia tuhatjalkaisia. Jalat alkoivat olla hyytelöä, ja polvissa tuntui sangen ikävältä. Alaspäin tulo otti tosi paljon kovemmalle kun ylöspäin kipuaminen, johtuen ehkä siitä kauhurappusten shokista. Jalat tärisivät vieläkin, ja odotin jatkuvasti milloin uusi samanlainen ylläri tupsahtaa nokan eteen. No ei tupsahtanut, ja tulimme ennen pitkää bambuiselle teehuoneelle, joka oli ikävä kyllä suljettu turistien vähäisen määrän takia. Tosi hienosti rakennettu turistipyydys saa nyt ilmeisesti seisoa rauhassa vuoren kupeessa maailman tappiin asti.

Tallustelimme pienen kylän läpi kohti lounaspaikkaa, jossa tarjoiltiin kevyt myöhäinen lounas. Marian kanssa olimme niin väsyneitä, että lounaan jälkeen tarjolla ollut extravaellus ei houkuttanut, ja vetäydyimme pian bussiin ottamaan pienet ettonet. Polvet olivat tässä vaiheessa punahehkuisen kipeät ja turvoksissa, joten senkään puolesta ei yksikään ylimääräinen askel houkutellut. Opas oli lupaillut ylimääräisen vaelluksen kestävän noin puoli tuntia, mutta porukka palautui vasta puolentoista tunnin jälkeen. Yksi pariskunta oli eksynyt, liftannut ohimenevän lava-auton lavalle ja suorittanut lisävaelluksen näin.

Kotimatkalla juutuimme Pekingin kehätiellä liikenneruuhkaan, ja taistelin taas verhojen purkkavirityksen kanssa. Taksikuski vei meidät tällä kertaa suoraan kotiin, ja suunitellun uimisen ja hieronnan sijasta tyydyin vain venyttelemään koipia kotona. Tulomatkalla bussissa oli toista polvea särkenyt melko sietämättömästi, ja asensin kumpaankin yhden tiibetiläisen kivunpoistolaastarin. Mietiskelin itsekseni minkälaisia rotkoontippumisunia mahdan yön aikana nähdä, reissun kauhunhetket rappusissa olivat nimittäin elävästi mielessä. Onnittelin kuitenkin itseäni siitä, että sain pidettyä kauhun ja paniikin taka-alalla. Aiemmin olen korkeisiin paikkoihin joutuessani yleensä itku kurkussa kieltäytynyt liikahtamasta mihinkään suuntaan tai (jos vain mahdollista) kömpinyt takaisin, mutta nyt selvisin kunnialla kauhurappusista. Hitaasti tosin, mutta kiipesin kuin kiipesinkin ne pirun portaat alas asti. Kannattiko reissu? Kivusta ja kauhusta huolimatta ehdottomasti, maisemat olivat huikeat ja euforia itsensä ylittämisestä ei vain ota laantuakseen.

Raahasin matkalla isoa kameraa mukana, vaikka pokkari olisi varmaan ollut fiksumpi vaihtoehto. En jaksanut väsyneenä ja hikisenä miettiä kuvakulmia, ja tulomatkalla ei tullut mieleenkään räpsiä kuvia pahimmista paikoista. Keskityin vain roikkumaan kaiteessa ja asettamaan jalan seuraavalle askelmalle... Täällä reissukuvia, joiden laatu on mitä sattuu. Horisontit on vinossa, mutta niin oli välillä kuvaajakin.