Eilen lähdimme "jo" puoli neljän sukkulabussilla kohti Pekingin ydintä, ja bussin jättöpaikalta talsimme suoraan ostoskeskukseen ja Wal-Mart -kauppaan. Kummankaan ei pitänyt varsinaisesti shoppailla mitään vaateosaston juttuja, etenkin kun itseltäni puuttui vielä huushollista hiukan yhtä sun toista, mutta kuinkas sitten kävikään...

Kauppaan astuessa on vanavedessä välittömästi myyjä, joka sanoo iloisesti päivää ja polottaa pitkät pätkät. Lulu tulkkasi, ja ihmettelin että onko täällä minun pituiselleni vaatteita lainkaan tarjolla. Kaikki esillä olleet rievut tuntuivat ihan hirveän pieniltä ja kittanoilta. Ja kanssashoppailijat olivat pieni ja hoikkia kiinattaria. Iso vaalee pisti varmasti silmään... Niklas on kuulemma hämmästynyt ylipainoisten kiinalaisten määrästä, mutta minun silmääni täällä kaikki ovat hoikkia. Muutama poikkeus tosin vahvistaa säännön.

Vaeltelimme pitkin kauppakeskusta, ja satunnaisesti minäkin innostuin kokeilemaan jotain vaatetta ylle (siellä siis OLI myös pitkille ihmisille jotain). Olin kovin hämmentynyt siitä, miten myyjät seuraavat kuin hai laivaa, vaikka yhteistä kieltä ei löydy. Ja kovasti mielellään kiikuttavat vaihtoehtoja ja vaihtoehdon vaihtoehtoja näytille. Yksi miesmyyjä jopa "tiesi" missä minä näyttäisin hyvältä, ja kiikutti munakoison värisen puseron ja tyrkytti sitä. Ei tullut kauppoja sillä kertaa. Pari vaatekappaletta tarttui kuitenkin (parista muusta kaupasta) minunkin matkaani, ja tämähän johti sitten maksutapahtumaan, joka oli ohjelmanumero sinänsä.

Kauppakeskuksessa ei ollut kauppojen sisällä kassoja, vaan kassantäti oli käytävällä omassa pömpelissään. Kaupasta sai kuitin, joka kiikutettiin pömpeliin ja jossa maksu tapahtui, kortilla tai käteisellä. Ulkomaalaisen masterin kanssa maksaminen aiheuttaa muuten puhelinsoiton ja naamanliikkeitä... Kun kuitti on kuitattu ja siihen on niitattu lisää paperia, mennään pumaskan kanssa takaisin kauppaan josta tuotteen saa pussissa mukaansa. Yksi kuittinippu jää kauppaan, toisen saa mukaansa. Näppärää... Vaikutin varmasti joidenkin silmissä epäkohteliaalta ulkomaalaiselta, kun häivyin paikalta heti annettuani sovitetun vaatteen takaisin (jota en siis ostanut), enkä jäänyt katselemaan kumartelua ja kiittelyä. Täytyypä opetella muutama kohtelias fraasi.

Wal-Mart oli kokemus sinänsä. Leipä-, vihannes-, hedelmä-, karkki-, keksi- jne -osastoilla oli punnituspisteet, joiden työntekijöille pussitetut tuotteet annettiin ja jotka punnitsivat ne. Itsepalvelua ei täällä taideta tuntea ollenkaan. Onneksi esimerkiksi valmiiksi pussitettuja leipiä on myös, ettei ihan kaiken kanssa tarvitse olla vaa'alle tunkemassa. Kalaosastolla tuli ensimmäisenä vastaan pari allasta, joissa murheellisen näköiset pehmeäkuoriset ravut kömpivät toistensa yli ja ali. Taaempana oli lisää altaita, joissa kalat uiskentelivat ja josta ilmeisesti sai valita haluamansa fisun. Do you want to meet the dish of the day? Lohi on täällä muuten pirun kallista.

Lulu tulkkasi taas, ja haahuilimme kärryjen kanssa pitkin jättikauppaa. Myyjiä tuntui olevan joka puolella, ja joissain paikoissa seisoi täti huutelemassa ilmeisesti jonkunlaista myymänsä tuotteen mainoslausetta. Porukkaa oli muutenkin kuin pipoa, enkä osaa sanoa kiinaksi "pois eestä". Englanniksi excuse me:n hokeminen ei juurikaan tehonnut. Kukkaosastolla (täytyy ostaa maljakko) oli myynnissä myös onnettoman pieniä koristekulhoja, joissa onnettoman pienet koristekalat uiskentelivat. Eläinrakkaalle tämä ei taida olla oikea maa asua.

Kärryllinen ruokaa, iso kasa keittiötarvikkeita ja 6-pack paikallista olutta maksoivat noin 36 euroa, ja raahasin taas saalista selkä vääränä kohti taksia. Kävely ei missään nimessä tullut kysymykseen, matkaa oli ainakin yli kilsa ja ulkona oli vielä iltakahdeksan aikaan niin kuuma että hiki tuli heti kun ovesta astui ulos. Kotiin kun pääsin, oli kello jo vaikka mitä, joten syömisen, matkalaukun purkamisen ja yleisen hääräilyn jälkeen olikin jo uniaika. Hiukan on eri vuorokausirytmi kun kotona, täällä lähdetään töihin aamulla vähän yli kahdeksan ja töistä tullaan joskus kuuden-puoli seitsemän nurkilla. Ja ruoka täällä ei näytä maksavan juuri mitään, työpaikkaruokalassakin saa ihan kelvollisen sapuskan kahdella yuanilla (noin 20 snt). Vähän parempi ruoka maksaakin sitten vissiin kympin (euron).

Kaikki tämä kahdella yuanilla. Veistä ja haarukkaa ei tipu, puikoilla on pärjättävä
ruoka_kiinassa.jpg