Viimeinen päivä Pekingin toimistolla on takana, eikä siitä kyllä (vielä) minkäänlaista haikeutta syntynyt. Paikan aamiaista tulee ehkä ikävä... Hälinä on välillä melkoinen, kun puhelimeen kailotetaan avokonttorissa. Tai unohdetaan se puhelin työpöydälle syömään mennessä, ja joku yrittää sinnikkäästi soittaa siihen. Jollakulla oli kaiken kukkuraksi paikallinen versio Depeche Moden Personal Jesus -biisistä soittoäänenä. "Leach out and touch me"...

Ruokalan vieressä olevassa korttipisteessä ei nyt enää voinutkaan jostain syystä palauttaa ruokakorttia ja kuitata siinä vielä olevia rämpylöitä itselleen, vaan piti talsia jääkylmään pääaulaan tätä toimintoa suorittamaan. Sukkulabussin tehdessä lähtöä juoksi pääovilta hirveällä ravilla vielä yksi ukko, joka kuitenkin bussille asti ehdittyään laittoi tupakaksi. Ja huusi jotain kuskille, ilmeisesti komensi odottamaan. Viimeinen naula arkkuun (ruusperiksi itseään luulevan kuskin lisäksi) oli se, kun rampilla tuli pikkuauto pakki päällä vastaan. Ei, siirtymätaipaleita toimistolle ja toimistolta ei tosiaan tule ikävä. Sitä, että alakerrassa saa aivan loistavaa hierontaa muutamalla lantilla sensijaan tulee. Korkeiden työvoimakustannusten maassa tällaisesta luksuksesta voi vain haaveilla.