Jussin pikkubroidi täyttää tänään pyöreitä (onnea vaan), joten viikonloppuna oli aiheen tiimoilta kinkerit. Viikonloppuna olisi ollut päivystystä, mutta haalin tuuraajan huristelimme Golfilla kohti Lohjaa. Samalla reissulla haettin korjattu Porsche pajalta, ja matkasauna on taas täydessä iskussa. Ainakin melkein. Viikko sitten ilmennyt vika ei ollut suuri, onneksi.

Ensimmäinen erä sotaa oli miesten toimesta jo ehditty auringonpaahteisessa metsässä käydä, ja meitä oli kaksi naista joita kiinnosti mahdollisesti ehkä liittyä joukon jatkeeksi. Aihe kirvoitti kaikenlaisia kysymyksiä ja pelkotiloja, kuten esimerkiksi "sattuukse". Mustelmia kun oli ekan sodan jäljiltä vähän jokaisella... Lindaa sieppasi etenkin se, että osuma esimerkiksi käteen tai aseeseen tarkoittaa automaattisesti kuolemaa. "Mitä jos kuolee silleen hitaasti?". Miehet olivat yhtä mieltä siitä, että osuma on yhtä kuin kuolema, joten jatkokysymys oli "saaks sitte ryöstää arvoesineet siltä kenet on tappanut?". Ei kuulemma saanut. "Entä jos haluaa ratkaista asiat puhumalla?" -ehdotus sai osakseen vain tuhahtelua. 

Sonnustauduimme haalareihin ja saapastelimme pelipaikalle. Kuuden hehtaarin tontti on kieltämättä näppärä, siellä mahtuu sotimaan ja jopa eksymään. Pyssy kouraan, pieni havaintoesitys ampumisesta ja maski naamaan. Se on kuulkaa sota nyt!

Ensimmäinen erä loppui osaltani harmillisen lyhyeen. Etenin melko avomaastossa, kunnes edessä häämötti vastapuolen ukkeli. Ja vielä pirun iso sellainen, haalareihin mahtuminen taisi tehdä tiukkaa. Rojahdin mahalleni mättääseen, kun edestä alkoi tulla kuulaa kohti. Ehdin itsekin ampua muutaman laukauksen, kun tunsin takapuolessa osuman. Perse! Kirjaimellisesti! Huusin "osui", ja ammunta lakkasi...vain alkaakseen toisesta suunnasta! Linda ei ilmeisesti ollut kuullut kiekaisuani, vaan ampui säälimättä ruumista. Olimme sopineet, että osuman saanut kävelee taukopaikalle pyssy kohti taivasta, mutta nouse siinä nyt kun 90 m/s pyssyn suusta lähteviä kuulia sataa kohti. Huusin "älä perkele nyt enää ammu, kuolin jo" ja vissiin vähän muutakin, ja tilanne rauhottui.

Touhu vei mukanaan, ja pasifistinaiset olivat silmät loistaen valmiina seuraavaan erään. Puolet vaihtuivat, ja jäin vartioimaan omaa lippua ovelasti katajan takana lymyten. Aurinko paistoi, hyttyset inisivät ja kuulin kaikenlaista olematonta rapinaa metsästä. Vaihdoin paikkaakin, jotta mahdollista koukkausta yrittävät eivät ihan selän takaa tule, ja jonkun aikaa olikin aivan hiljaista. Yht'äkkiä lippua kohti rymisteli joku, ja ammuin suunnilleen kohti. Jälkeenpäin kuulin, että olin osunut Juhaa suoraan korvaan... Samantien alkoi toisesta suunnasta räiske, ja hetken aikaa oli "päiväni murmelina"-olo. Taasko pehva kärsii? Makasin niin matalana kun vaan osasin, ja kuulat viuhuivat aivan päätä hipoen. Tähtäsin, ammuin niin pirusti ja vihollinen parkaisi. Olin osunut edellisessä sodassa pyrstösulkiani pöllyttänyttä jättiläistä käteen ja mahaan. Kosto! Tämän jälkeen oli taas hiljaista, kunnes huomattavasti hiljaisemmin etenevä mies oli taas matkalla kohti lippua. Ammuin yhden laukauksen kohti, ja samalla puolella oleva Janne huusi "Anni! Älä ammu!". Vihollisen lippu oli taas hänen toimestaan ryöstetty, sota oli ohi ja palauduimme tauopaikalle nauttimaan virvokkeita.

Viimeinen sota meni osaltani ihan poskelleen. Haalareissa metsässä rämpiminen pisti hikoiluttamaan sen verran, että sekä maski että rillit menivät huuruun. Lopulta harhailin vaan jossain näkemättä mitään, ja ammuin ainakin yhden pusikon kuoliaaksi. Lopulta porukka oli niin väsynyttä ja/tai humalassa, että päätimme saapastella takaisin talolle ja saunaan. Siinähän se loppuilta sitten menikin.

Sunnuntaina päivystys jatkui iltapäivällä, ja huristelin hyvissä ajoin kotiin. Siellä odottelivat nälkäiset kissat ja äksyt iguaanit, ja Cisse oli ilmeisesti protestikannalla. Istahdin koneelle hetkeksi ja hämmästyin, kun Nemo tunki tyynen päättäväisesti syliin. Ja Remu tuli pöydän päälle vaatimaan rapsutteluja. Cisseä ei näkynyt missään, ja laajarungot saivatkin miltei jakamattoman huomioni - välillä piti vähän Settlers-ukkoja komentaa torneja valtaamaan. Kyllä se sinttikin sieltä sitten materialisoitui, ja hetkisen rapsuttelun jälkeen siirryin pihalle arskaa ottamaan. Cisse huuteli happamana ulkohäkistä, hän kun olisi myös ilmeisesti halunnut pehmusteen päälle pötköttelemään.

Blogia ilmeisen innokkaasti lukevalta Susannalta oli tullut Hyvän Mielen Blogi -tervehdys, ja pistän vahingon kiertämään. Itse seurailen Katjan karvaturrien elämää sekä livenä että blogin kautta, joten tässä Pitmywits-haukuille oma tunnustuksensa

 

Pieni lisäys: Suomussalmella ei taida varkailla järki päätä pakottaa. Ovat ilmeisesti pöllineet samaa rustolääkettä mitä minulle määrättiin, ja paketissa nimenomaan lukee, että ei saa missään nimessä käyttää suonensisäisesti. Eikä sitä tulisi mieleenkään alkaa tuota piikittämään, on se sen verran jähmeää löllöä.