Porhalsin hermojen säästämiseksi Tianyi-nimiseen ei-tinkimähelvettiin, josta paikalliset hakevat krääsänsä. Täällä oltiin Helin kanssa jo aiemmin, mutta siellä oli ihan kaikkea ihan liian paljon, joten koko homma meni lähinnä haahuiluksi. Ja sitä kahvipaikkaa ei sieltä löytynyt mistään... Ilmeisesti myös ainakin Silk Marketin tyypit hakevat täältä osan turisteille tyrkyttämistään tavaroista, sillä palatessani oli metrossa täti hirveän tavarakuorman kanssa tulossa samaan suuntaan. Ja oma määränpääni oli se asema, joka sijaitsee ko. tinkimähelvetin alakerrassa. Uhmaan myös kaikkia vatsapöpöjä ostamalla katukeittiöstä hiukan evästä. Yllättävän tulinen taiteltu paisteltu kananmuna, jonka välissä oli chilisoosia ja jotain ja salaatinlehti (millä lie pesty...) maistui oikein hyvältä.

 

Ostaisitko aamiaisesi näistä pömpeleistä? Minäpäs ostin.

Tianyissa on helppo tehdä ostoksia, siellä kun ei kukaan tyrkytä mitään. Ja hinnat ovat paikallista tasoa (=erittäin edulliset), eikä siellä tarvitse rähjätä niistä yhtään. Täällä törmäsin myös tätiin, joka paikalliseen tapaan taputti käsivartta ja tunki iholle, mutta yllätyksekseni en hermostunut tästä yhtään. Ehkä sen takia, että tämä pikkuinen herttainen täti ei tyrkyttänyt, pakkomyynyt tai nyhtänyt ihan sikahintoja, vaan oli mukava ja hölötti kiinaansa vaikken ymmärtänyt. Ja antoi vieläpä omatoimisesti hiukan alennusta, kun ostin enemmän kuin yhden esineen häneltä. Päinvastoin, hänen seurassaan oli oikein välitön olo, ja itsekin rahoja ja kohteliaisuuksia vaihtaessamme innostuin taputtelemaan tädin olkapäätä. Suomalainen koskee vapaaehtoisesti tuntemattomaan ihmiseen! Jo on aikoihin eletty.

 

Taidan olla hiukan liian vanha tällaiseen...

Ohjelmassa on nyt pakkausta, siivousta ja järjestelyä. Toimistolla täytyy käydä palauttamassa avaimet ja ruokakortti (täällä murkinat maksetaan rfid-kortilla, johon saa ladata rämpylöitä), ja pistämässä vielä yksi paketti DHL:n hellään huomaan. Pankkitili pitää lopettaa, vuokraisäntä tavata, avaimet luovuttaa ja ties vielä mitä. Vielä ei ole haikea olo, mutta kai sekin ehtii tulla. Täällä on kuitenkin oltu nyt puoli vuotta, ja olen mielestäni kotiutunut suhteellisen hyvin. Ainakin sähkömittarin lataaminen sujuu jo ilman naamanliikkeitä - ovessa oli taas kärpäsenpipanan kokoinen lappu ilmoittamassa, että mittari huutaa leipää.

 

Mittarissa oli 10 RMB jäljellä kun tämä tuli

Rokkenrollia kuunnellessa pakkaaminenkin sujuu joutuisasti. Van Morrisonin Brown-eyed girl saa aina hyvälle tuulelle, ja maistuu ihan kesälle. Kohtahan se ajokausikin taas alkaa, sitä odotellessa...